Vasta ero jakoi vanhemmuuden

Feministi erosi lapsensa isästä ja lapsi aloitti vuoroasumisen. Yhtäkkiä myös itselle, harrastuksille ja parisuhteelle jäi aikaa. Miksi 
tasa-arvo ei voinut toteutua jo ydinperheessä?

TEKSTI Heli Perttula

KUVITUS Johanna Aalto

ON VUODEN 2009 viimeinen päivä. Heiluttelemme sisareni ja tyttäreni kanssa tähtisadetikkuja parvekkeella. Valokuvissa hymyilen silmät itkemisestä turvoksissa. Parisuhteeni on päättynyt. Miten tästä kaikesta oikein selvittäisiin?

Olin toki eronnut aiemminkin ja selvinnyt siitä. Mutta nyt minulla, tai siis meillä, oli lapsi. Tällä kertaa exää ei voisi pyyhkiä pois ja aloittaa uutta elämää jossakin muualla. Ja lapsi oli vielä niin pienikin, vastikään kaksivuotissyntymäpäiviään juhlinut.

Tilastojen mukaan ero uhkaa erityisesti alle kolmevuotiaiden lasten vanhempia. En ihmettele. Lapsen synnyttyä moni asia muuttui omassa parisuhteessanikin.

Ennen lasta roolimme olivat samanlaisia. Meillä oli omat elämämme, työmme ja toimemme kodin ulkopuolella. Ja yhteinen koti, jossa vietimme aikaa iltaisin, molemmat yhtä lailla kotitöitä vältellen. En juurikaan puuhaillut patoja ja pannuja hämmentämässä. Meillä keittiössä lauloi lähinnä mikroaaltouuni.

Sitten saimme lapsen. Meistä tuli perhe. Minusta tuli äiti ja miehestä tuli isä. Jalkaansa oven väliin ryhtyi tunkemaan myös kutsumaton vieras nimeltä sukupuolijärjestelmä, taskussaan pari oikein kätevää sukupuoliroolia.

ENSIMMÄISEN LAPSEN kanssa on niin altis kaikelle. Minäkin nielin kuuliaisesti kaikki vauvan saamiseen ja hoitoon liittyvät viralliset ja epäviralliset neuvot. Tietysti imetän päivin ja öin, asettaudun palvelemaan vauvaa ja häviän itse kokonaan. Olenhan hyvä äiti.

Mielessäni ei edes käväissyt, että maitoa olisi voinut lypsää ja antaa lapsen isän syöttää välillä pullosta. Tai vaikka antaa vastiketta. Äidinmaitohan on Ihan Parasta Ravintoa Mitä Lapsi Vain Voi Saada. Myötätunnon ja ihailun sekaisin tuntein seurasin, kuinka ystäväni perheessä isä hoiti osan yösyötöistä kun lapsen äidiltä ei tullut maitoa riittävästi.

Nykyisin ns. täysimetystä suositellaan jatkettavaksi vähintään siihen asti, kun lapsi on puolivuotias. Eli sitä ennen mikään muu aine ei saisi myrkyttää vauvan elimistöä. Jos annat vaikka kerrankin päivässä vastiketta, ei lapsesi enää ole täysimetetty etkä lukeudu äitien ykkösluokkaan. Jos taas täysimetät, et poistu kodin ulkopuolelle, ainakaan ilman lasta.

Lapsemme ei itse asiassa edes suostunut syömään pullosta. Olisi kai pitänyt totuttaa siihen ihan alusta lähtien. Tosin juuri sitä varoiteltiin tekemästä, sillä lapsihan voisi alkaa suosia pulloa ja hylkiä rintaa.

Elämäni pyöri kotona kovin pientä piiriä. Sillä aikaa lapseni isä jatkoi normaalisti työelämässä. Minusta oli tullut hoivaaja, miehestä ansaitsija. Lapsen arjen asiantuntijana otin usein päävastuun lapsen hoidosta myös silloin, kun mies oli paikalla. Halusin, että lasta hoidettaisiin minun tavallani. Olinhan hyvä äiti.

Tämä roolitus on perheissä varsin yleistä. Vuonna 2009 päättyneistä vanhempainrahakausista 73,9 prosentissa isä oli käyttänyt jonkin etuuden. Mutta eipäs nyt innostuta liikaa. Näistä isistä nimittäin suurin osa, 73,2 prosenttia, oli saanut pelkkää isyysrahaa eli ollut pari viikkoa kotona yhdessä äidin kanssa lapsen synnyttyä. Neljännes isistä, 24,9 prosenttia, oli pitänyt myös isäkuukauden ja vain 5,2 prosenttia isistä oli saanut vanhempainrahaa eli hoitanut lasta kotona yli kuukauden.

Miehen tultua töistä kotiin riideltiin siitä, kummalla oli rankempaa. Mutta koska roolimme olivat niin erilaiset, emme pystyneet ymmärtämään toisiamme. Manasimme vain toisen helpompaa osaa. Erilaiset toimenkuvat työnsivät meitä yhä kauemmaksi toisistamme.

Myös taloudellinen juopa välillämme kasvoi. Minun, opiskelevan freelancerin, tulot olivat lapsen synnyttyä pienentyneet entisestään. Niinpä mies joutui ottamaan enemmän vastuuta perheemme menoista, ja se närästi, meitä molempia.

Olisinko sitten voinut mennä itse töihin, miehen jäädessä kotiin? Olisin tietysti. Tosin omilla freelance-töilläni tulomme olisivat romahtaneet. Useimmiten juuri mies tienaa enemmän: naisten palkka on Suomessa noin 
18 prosenttia pienempi kuin miesten palkka. Niinpä isä ansaitsee, koska hän on siinä "parempi". Äiti hoivaa, koska hänellä on siihen tarvittavat varusteet omasta takaa - eli rinnat.

Edes käynnit Väestöliiton perheneuvonnassa eivät auttaneet meitä väistämään väistämätöntä. Ero tuli.

EROAMINEN AVOLIITOSTA ei ole kovin monimutkaista. Muutat pois, siinä se. Mutta käytännössä oman elämän hajoaminen kaataa kumoon kenet tahansa. Ja samaan aikaan pitäisi jaksaa jatkaa "normaalia" arkea lapsen kanssa.

Viha, pelko, suru ja kaipaus täyttävät päivät ja yöt. Neuvottele siinä sitten järkevästi ja rauhallisesti lapsen asioista. Ei ole kumma, että jompikumpi vanhemmista pimahtaa ja alkaa ilman pätevää syytä vaatia huoltajuutta itselleen. Lapsista riitely onkin varsin tavallista, vaikka käräjäoikeuteen päätyy vain kymmenisen prosenttia vanhemmista. Huoltoriidat ovat tuhoisia lapselle ja oikeussaliin mentäessä myös kalliita yhteiskunnalle.

Mies ehdotti, että lapsi olisi yhtä paljon kummankin luona. Minä nikottelin. Olinhan ollut päävastuussa lapsen hoidosta ja nyt joutuisin vähentämään lapsen kanssa vietettyä aikaa puolella. Mies taas pelkäsi menettävänsä lapsen kokonaan. Onneksemme saimme tutun perheneuvojan avuksemme.  

Loppujen lopuksi suostuin siihen, että lapsi olisi puolet viikosta minun luonani ja puolet viikosta isänsä luona. Järjen tasolla ymmärsin, että se on kaikkien etu, vaikka tunteen tasolla halusin lapsen kokonaan itselleni. Feministinä tasa-arvon aatekin velvoitti.

Yhteishuoltajuus oli sovittu jo silloin, kun lapsen isä kävi lastenvalvojan luona tunnustamassa lapsen omakseen. Avioliitossa syntyneen lapsen isyyshän on selvä, mutta avoliitossa luonnollisesti epäselvä. Aviopuolisoilla on myös automaattisesti yhteisen lapsensa yhteishuoltajuus.

Vuonna 2009 Suomessa lapsen huoltoa koskevissa sopimuksista 93 prosentissa tapauksista huoltomuodoksi vahvistettiin yhteishuolto. Seitsemässä prosentissa sopimus tehtiin siis yksinhuollosta, ja näistä kuudessa prosentissa lapsen yksinhuoltaja oli äiti ja yhdessä prosentissa isä.

Pelkkä huoltomuoto sinänsä ei siis kerro sitä, kuinka paljon lapsi viettää aikaan kummankin vanhempansa luona. Kysymys on vanhempien oikeudesta osallistua lasta koskevaan päätöksentekoon. Yhteishuoltajat päättävät yhdessä, yksinhuoltaja taas voi päättää yksin esimerkiksi lapsen asuinpaikan. Tapaamisjärjestelyt sovitaan erikseen.

Tavallisesti lapsi asuu äidin luona. Tapaamisjärjestelyissä näppituntumalla tyypillisin ratkaisu on, että se toinen vanhempi - useimmiten isä - tapaa lastaan joka toinen viikonloppu ja yhtenä-kahtena arkipäivänä. Äideillä on siis eronkin jälkeen päävastuu lapsista.

Vanhemmista kahdeksan prosenttia tekee sopimuksen vuoroasumisesta. Lait tai säädökset eivät kuitenkaan vuoroasumista vielä tunnusta. Lapsi voi virallisesti asua vain toisen vanhempansa luona. Tämä vanhempi on lapsen lähivanhempi ja se toinen on sitten etävanhempi. Vain lähivanhempi saa lapsilisän yksinhuoltajakorotuksineen. Vain lähivanhemman asumistukihakemuksessa lapsi lasketaan samaan ruokakuntaan kuuluvaksi.

Kummallista on, että vaikka lapsi asuisi kummankin vanhempansa kanssa yhtä paljon, on etävanhempi silti velvollinen maksamaan elatustukea lähivanhemmalle. Siis mikäli ei ole elatuskyvytön. Itse kieltäydyin ottamasta vastaan tätä etuutta. Minusta olisi ollut suorastaan nöyryyttävää, että entinen avomieheni olisi rahallisesti tukenut minun ja lapseni taloutta.

Koska olin virallisesti lapsen lähivanhempi, talouttani tuki yhteiskunta. Siitä näin julkisesti suuri kiitos yhteiskunnalle. Avoliitossakin puolisoiden velvollisuus on elättää toisiaan, mutta omaa rahaa minulle jäi silloin vain välttämättömään. Yllättävää kyllä, eron jälkeen taloudellinen tilanteeni koheni. Koska miehen tulot eivät enää vaikuttaneet, olin oikeutettu asumistukeen ja korotettuun kodinhoidontukeen.

LUE KOKO JUTTU TULVASTA 1/2011!