Kolumni: Vanhan naisen graffiti

Hilkka Olkinuora kirjoittaa vanhoista vihaisista naisista.

MITÄ VANHEMMKASI TULEN, sitä vihaisempi olen. Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän siedän. Mitä pitempi on elämä, sitä maltittomammaksi tulen. Mitä sukupuolettomammaksi kuivetun, sitä selvemmin olen nainen.

Mitä himmeämmin näen, sitä tarkemmin katson.

Ja minua kiukuttaa todellisuus, jonka näen.

MITÄ ON OLLA NUORI nainen koulussa tänään: On oltava solakka mutta muodokas, suosittu muttei huorahtava, menestyjä muttei hikari, harrastaja ainakin piirimestaruustasolla - ja kannettava perheen tunnevastuu, juostava eronneiden vanhempien välillä kuin pieni urhea koira.

Ei naiseuden vaatimuksia sen jälkeen enää jaksa kyseenalaistaakaan, kun on sortunut omiin sisäisiin ja ulkoisiin vaatimuksiinsa.

Mitä on olla nuori nainen työssä tänään: On vakuutettava, ettei naisena oleminen ole mikään ongelma, salattava raskaus, siedettävä monimielisyyksiä, hehkuttava ja tuoksuttava - ja kannettava perheen tunnevastuu, laukattava kodin ja työn välillä kuin ennen aikojaan polvilleen piiskattu ruuna.

Ei naisena oleminen työelämässä olekaan ongelma, jos ei ole koskaan nainen siellä ollutkaan.

ME VANHAT, jotka olemme kulkeneet tiedostavan naisen tietä seitsenkymmenluvulta lähtien, emme tiedä itkeäkö vai itkeä. Surtaisiinko, turhauduttaisiinko vai raivostuttaisiinko. Miksi mikään ei muutu? Miksi moneen kertaan avatut portit ovat tänäänkin kiinni? Kuka ne sulkee? Edunsaajat eli miehet? Me itse?

Yhäkin tytöt kasvatetaan piilo-opetusohjelman mukaan opettajien pikku apulaisiksi. Edelleenkin heidän odotetaan ohittavan omat tarpeensa ja olevan reippaita ja empaattisia. Aina vain heidät sysätään miesten suosion nollasummapeliin, joka vaikeuttaa heidän keskinäistä ystävyyttään. Jatkuvasti heidät kasvatetaan ihmistaitoihin, joilla on aikuisten rahaelämässä vasta toissijaista käyttöä. Vieläkin naisten asemaa käsittelevässä seminaarissa ensimmäinen yleisöpuheenvuoro on naisen joka määkäisee: Mutta miehillä sitten vasta onkin paineita ja vaikeaa!

Voi herranjestas. Niin on. Niin paljon, että porttikäytävät ovat täynnä kusta ja keittiöt vaimojen verta.

KUINKA KUKAAN VOI edelleen uskotella, etteikö yhdenvertaisuus olisi yhteinen hyvä?

Poikien äitinä olen valmis ripustamaan munasarjoistaan seinille ne naaraat, jotka röyhkeällä mukanaisellisella pornopukeutumisellaan mitätöivät miehet sukupuolieläimiksi.

Tyttöjen äitinä olen valmis naulaamaan munistaan puihin ne miehet, joiden takia kaupungissa liikkuminen on epämiellyttävää niin pimeällä kuin päivällä.

Itsenäni olen valmis ripustamaan myllynkiven niiden kaulaan, jotka ajatuksin, sanoin ja teoin sysäävät toiset helvettiin sukupuolen tai suuntautuneisuuden perusteella ja kieltävät heiltä alkeellisimmatkin ihmisoikeudet.

Kuinka kukaan voi edelleen uskotella, että barrikadit voi purkaa ja mennä nukkumaan yönsä hyvin ?

VIHAA EI SALLITA naiselle, sillä se tekee rumaksi ja vahvaksi. Kumpikin häiritsee miehen rauhaa. Viha sitookin voimia, joita tarvitaan toimintaan. Kiukku on vihaa kätevämpi työkalu.

Kolmenkymmenen vuoden rakentavasta suostuttelusta, viisaasta vaikuttamisesta, suoraviivaisesta kamppailusta, perusteellisesta tutkimustyöstä, riemukkaista kohtaamisista ja tehokkaasta verkottumisesta on jäljellä tämä. Että kaikki on kuin ennen.

Älkää tulko tarjoamaan isyyslomia, naispresidenttiä, unisexvessoja, yhteishuoltajuutta, miesstrippareita, sukkahousuja, aborttilainsäädäntöä, lapsenhoitoa kuntosaleilla. Ei kelpaa. Ei riitä.

Ei niin kauan kuin yksikin mies tai nainen pelkää toista tai itseään.

ON ITSE ASIASSA HAUSKAA olla vanha vihainen nainen. Kun muuttuu sukupuolisessa mielessä näkymättömäksi, pääsee livahtamaan minne vain. Kun ei tarvitse olla kaunis, voi tulla esiin siellä missä lystää.

Kun ei enää käytä valtaa, jäljellä on vielä paljon vaikutusvaltaa. Kun ei sitten itse jaksa, voi ärhennellä seuraaville sukupolville.

Kolme vuosikymmentä ei itse asiassa ole kovin paljon asiassa, joka

on ollut pielessä ainakin kolme tuhatta vuotta. Mitäs tässä. Jos löydän lukulasini, soitan vanhoille taistelijatarkumppaneille. Eiköhän joku lähde sherrylle.

Kyllä me taas jotain keksimme.

 

Hilkka Olkinuora on pastori, toimittaja, kirjailija ja vanha feministi.