Pätkätöissä kieppuvat naiset

Anu Suoranta ehdottaa ammattiyhdistysliikkeelle "päväystä" eli pätkätyön vaikutusten arviointia.

NYKYINEN PÄTKÄTYÖNTEKIJÖIDEN, ammattiyhdistysliikkeen ja kollektiivisten suojien kohtaanto-ongelma tuo mieleen jo ohitetuksi luulleen työn maailman. Kauas menneisyyteen olisi pitänyt jäädä käytäntöjen, joissa työnantaja yksin määrittelee työsuhteiden pelisäännöt ja työntekijä joustaa, koska ei muuta voi.

Sopimusyhteiskuntaa edeltäville 1920- ja 1930-luvun vuosikymmenille olisi pitänyt jäädä myös sen, että yksilö ei voi luottaa työn loppuessa yhteiskuntaan toimeentulon takaajana. 2000-luvun totta on kuitenkin se, että useat pätkätyöntekijät seikkailevat työelämän pelikentillä yksin kysynnän vaihteluiden riepoteltavina. Miestä useammin pätkätyötuulessa kieppuu nainen.

 

JOKIN ON MENNYT PIELEEN aiemmin toimivan sosiaaliturvan ja pohjoismaisen korkean ammatillisen järjestäytymisasteen maassa. Kaikki työntekijät eivät enää tunne ammattiyhdistysliikettä omakseen. Osa väittää sen ajavan vain paperimiesten etua, osa luulee, että ammattiyhdistysliike yksinään päättää työn asioista ja loput eivät ole kuulleetkaan moisesta puulaakista. Kun turvan tarvitsijat ja työn turvaajat eivät kohtaa, vika saattaa olla tarjottavassa tuotteessa.

Mietitäänpä hetki mitä tuotetta pätkätyöntekijät tarvitsevat ja mitä on tarjolla. Ensinnäkin, yhä useampi työn ostaja pätkii työn keikkaan tai määräaikaiseen projektiin. Se on kustannustehokasta ja siirtää riskiä yrittäjältä työntekijälle. Tämä ei liene
reilua, mutta tuskin tulee katoamaan. Ihan heti ei siirrytä unelmamaailmaan, jossa kaikki työn ostajat haluavat olla hyviä työnantajia, kunnioittavat sopimuksia, arvostavat työntekijöitä ja pitävät heistä kiinni joustamalla omista tuotoistaan. Todennäköisimmin monin eri tavoin sopimaton työ yleistyy, työ järjestetään pätkiin ja niiden väleihin on vahva taipumus jäädä katkoksia.

Pätkämaailman työntekijöille ammattiyhdistysliike ja valtiovalta tarjoavat silti pitkälti normaaliin työsuhteeseen sidottuja oikeuksia ja turvaa. Valtaosalle pätkäväestä jää haaveeksi pidemmän palkallisen loman vietto tai muutosturva. Lomakorvaukset kun on tapana maksaa pätkän päätteeksi, muutosturvan ehtona taas on kolmen vuoden työsuhde. Vuorotteluvapaan ja osittaisen hoitovapaan rajat puolestaan ovat maailmasta, jossa kaikki ovat hyviä toisilleen. Kuka nyt uskaltaisi jäädä vuorotteluvapaalle oltuaan kolmetoista kuukautta työssä, tai osittaiselle hoitovapaalle, kun työtä on tullut tehtyä kuusi kuukautta?

 

MYÖS TYÖTTÖMYYSTURVAN ansioehto on pitkien työsuhteiden maailmasta. Ja vielä kaukaisemmaksi meno meinasi yltyä, kun työnantajat pyrkivät Sata-komiteassa ja sosiaalitupossa kohottamaan ehdon kymmenestä kahteentoista kuukauteen. Onneksi ammattiyhdistysliike on heräämässä pätkätyötodellisuuteen ja vaati ehdon kahdeksaan kuukauteen. Ja kas, näin tarjottava edunvalvontatuote jo hieman läheni työntekijän tarvetta.

Pätkätyöntekijät saattaisivat itse lähennellä ammattiyhdistysliikettä rivakammin, jos vastaavaa "päväystä" (vrt. suvaus = sukupuolivaikutuksien arviointi) eli pätkätyön vaikutusten arviointia työn ja turvan ehtoihin harjoitettaisiin pieteetillä. Ensimmäisen päätöksen voisi tehdä lomaturvakeskuksen perustamisen muodossa. Pätkistä loma kerättäisiin pankkiin ja lunastettaisiin joka kesä. Sitten chillailtaisiin kuukausi vapaana, miettimättä seuraavaa pätkää.

 

SEURAAVAKSI päväys olisi syytä ulottaa työehtosopimuksiin. Ne edustavat työntekijöiden keskeisintä turvaa. Juuri siksi pätkätyöneutraaliuden kysely tekee kipeää. Kysyjälle tulee taatusti tunne, että on tullut nk. normaalityöntekijöiden hiekkalaatikolle leikkimään ja vielä omilla leluilla. Modernin ammattiyhdistysliikkeen kehittymisen ehtona on kuitenkin se, että ollaan reiluja ja otetaan leikkiin mukaan myös ne uudemmat pätkätyökaverit.

Anu Suoranta