Miehet menneisyydestä

Netin keskustelufoorumit pullistelevat, lehtien yleisönosastot täyttyvät, kustannusyhtiöiden painokoneet käyvät kuumina. Miesasia on tullut muotiin. Mutta käykö miesasiaksi mikä roska tahansa?

Teksti Anne Moilanen kuvitus Emil Bertell

EHKÄ SE ALKOI Mies vailla tasa-arvoa -kirjan julkaisemisesta.

Elettiin syksyä 2007. Kus-tannusosakeyhtiö Tammen tiloihin Helsingin Korkea-vuorenkadulle oli kerääntynyt sankka toimittajajoukko seuraamaan paneelikeskustelua, jossa esiintyi Mies vailla tasa-arvoa -artikkelikokoelman kirjoittajia. He kertoivat, että itse asiassa miehet ovat nyky-Suomessa se sorrettu sukupuoli: Miehiä syyllistetään lähisuhdeväkivallasta, vaikka naisetkin ovat väkivaltaisia. Miehet syrjäytyvät, sairastuvat ja kuolevat naisia nuorempina. Miehet maksavat naisia enemmän sosiaali-maksuja, joutuvat armeijaan ja avioerossa luopumaan lapsistaan. Jopa koululaitos sortaa poikia, kuinkas muuten.

Kun koitti yleisökysymysten aika, kirjoittajilta, joista moni on taantumuksellisuudestaan tunnettuja miesasiamiehiä, kysyttiin vain pari triviaalia tarkennusta. Kiitos ja näkemiin! Toimittajat lähtivät lehtiöt täynnä työpaikoilleen naputtelemaan juttujaan.

Ja niitä juttuja todella on riittänyt. Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamasta artikkelikokoelmasta on otettu jo toinen painos.

Mutta toisin kuin kirjan nimestä Mies vailla tasa-arvoa voisi päätellä, kirjan agenda ei käsittele vain miehiä, vaan kyseessä on myös feminismiä vastaan suunnattu provokaatio. Miehen tasa-arvottomuuteen on nähkääs olemassa syyllinen: naiset.

FEMINISMIÄ JA NAISTUTKIMUSTA parjaava ajattelu on kirjan julkaisun jälkeen vain vahvistunut. Samaa mieltä on kriittistä akateemista miestutkimusta edustava Arto Jokinen, joka työskentelee tutkijana Tampereen yliopiston Naistutkimuksen laitoksella:

"Nyky-Suomessa voidaan puhua tasa-arvoajattelua kohdanneesta takaiskusta Susan Faludin kirjan hengessä. Kolumneissa, internetissä ja yleisönosastoissa on meneillään feminismin vastainen keskustelu. Myös akateemista naistutkimusta kritisoidaan tolkuttomasti, vailla minkäänlaista asiantuntemusta. Feminismin ja naistutkimuksen vastaiset kirjoitukset saavat paljon palstatilaa, olivatpa ne kuinka heppoisia hyvänsä", ihmettelee Arto Jokinen.

Esimerkiksi amatöörimäisestä tiedekritiikistä käy Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon kirjoittama naistutkimusta vastaan hyökkäävä, oikein kustannusyhtiön julkaisema pamfletti Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita 2006), josta käy hyvin ilmi, etteivät kirjoittajat tunne naistutkimusta lainkaan.

Ala-arvoisesta kritiikistä huolimatta naistutkijoiden ääni kuuluu takaiskun riehuessa yllättävän vaimeana, ainakin valtamediassa. Miksi?

"On vaikea vastata arvosteluun, joka ampuu niin ohi, että oikeastaan ei puhuta enää edes samasta asiasta", pohtii Arto Jokinen. "Naistutkimus on lähtökohtaisesti kriittinen tieteenala, johon kuuluu myös itseäänkorjaavuus, joten on outoa, että sitä arvostellaan kritiikin puutteesta."

Yhdeksi syyksi naistutkimuksen näyttävään julkiseen mustamaalaukseen Jokinen arvelee tiedepolitiikkaa. "Kun jotain alaa ensin riittävän kauan kyseenalaistetaan, siitä on seuraavaksi helppo leikata."

MIESAKTIVISMI ON SUOMESSA niin pienimuotoista toimintaa, että monien mielestä täällä ei edes voida puhua "miesliikkeestä". Ainoa yhteisö, jonka toiminnasta merkittävä osa on ainakin ollut taantumuksellisten miesaktivistien käsissä, on yksityinen yhdistys Miessakit ry. Miesaktivistien hengenheimolaisia on kokoontunut myös vuosittain isänpäivän tienoilla järjestettäville Tampereen Miespäiville.

Muutama miesaktivisti (Hannu T. Sepposen lisäksi mm. Pasi Malmi) vaikuttaa myös runsas vuosi sitten perustetussa, noin 30-jäsenisessä Suomen Miestutkimuksen Seurassa, jossa tosin on jäseninä myös naisia ja profeministimiehiä. Muita sinänsä järkeviä instansseja, joissa miesasiamiehet kuitenkin ovat edustettuina, on vaikkapa sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoasiain neuvottelukunnan TANE:n miesjaosto.

Laadukkaalle kriittiselle miestutkimukselle on ongelmallista, että pieni, mutta äänekäs taantumuksellisten miesasiamiesten ydinporukka pyrkii hankkiutumaan moniin sukupuolikysymyksiä problematisoiviin instansseihin jopa keskeiseksi vaikuttajaksi etsien sitä kautta kanavaa omille ajatuksilleen. Monet yhteisöt ovat haavoittuvaisia sellaiselle, että Hannu T. Sepposen, Pasi Malmin ja Henry Laasasen kaltaiset, enemmistön karsastamat kiihkeät miesaktivistit tunkevat väkisin mukaan toimintaan ja pilaavat koko porukan maineen.

"Monien miesporukoiden toiminta on kahtia jakautunutta", myöntää Suomen Miestutkimuksen Seuran puheenjohtaja, historiantutkija Anders Ahlbäck. Ahlbäckin mukaan on ongelmallista, että melkein kuka tahansa tuntuu pääsevän lähes olemattominkin tieteellisin meriitein esiintymään mediassa miestutkijana, vaikka hän ei millään tavalla edustaisi miestutkimuksen valtavirtaa: "Tällaisten henkilöiden väitteet ovat usein kiistanalaisia sekä tieteessä että miesaktivistien porukoissa."

Harmittaako yksittäisten miesasiahäirikköjen toiminta Ahlbäckia? "No, nyt on vastattava kieli keskellä suuta. Haluaisimme kuitenkin Suomen Miestutkimuksen Seurassa edistää vuoropuhelua, emme vastakkainasettelua", puheenjohtaja Ahlbäck kiemurtelee. "Mutta jos tätä kysyttäisiin yksittäisiltä miestutkijoilta, niin useimmat vastaisivat, että harmittaa todella paljon."

TYYPILLISTÄ MIESASIAMIESTEN HÄIRIKÖINTIÄ on jatkuva ja massiivinen ei-toivottu kirjoittelu erilaisille sähköpostilistoille ja netin keskustelufoorumeille. Tähän eivät riitä miesaktivistien omat foorumit: esimerkiksi Malmi ja Laasanen terrorisoivat kuluvana keväänä valtakunnallista Naistutkimus-sähköpostilistaa, jolle kuuluu tuhat ihmistä. Henry Laasanen tuuttasi listalle herkeämättä kirjansa Seksuaalinen valta -ufoteorioita. Pasi Malmi taas tapansa mukaan kiisti väkivaltatilastoja miehiä syrjiviksi lukuisissa määrättömän pitkissä viesteissään.

Suurin osa Naistutkimuslistalla olijoista piti Laasasen ja Malmin viestittelyä piinallisena sähköpostin tukkeena. Moni väsyi ja erosi listalta.

Oma lukunsa netissä on Miessakit ry:n keskustelufoorumi. "Se on ollut sovinistisuudessaan ja naisvihamielisyydessään vertaansa vailla", arvioi TANE:n miesjaostossa Profeministimiesten edustajana istuva insinööri Kim Meyer. Miessakkien keskustelufoorumi suljettiin huhtikuussa väliaikaisesti "huolto- ja kesätauon" vuoksi, mutta Meyer arvelee, että todellisena syynä oli foorumin avoin naisviha, joka vahingoitti jo koko järjestön mainetta. Uudistetut sivut, joiden on tarkoitus innostaa "asialliseen miehiä tukevaan keskusteluun", avataan syyskuussa.

Yksi ammattiryhmä, jolle tietyt miesasiamiehet ovat tulleet valitettavan tutuiksi, ovat toimittajat. Silloin harvoin, kun tehdään uutisia esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, käy hyvin usein niin, että joku taantumuksellinen miesaktivisti ottaa yhteyttä, vetoaa valitsemiinsa näennäislähteisiin ja yrittää saada toimittajan muuttamaan käsitystään siitä, ketä tässä maassa hakataan.

Osa miesaktivisteista, kuten Henry Laasanen ja Pasi Malmi, esiintyvät myös kernaasti tutkijoina, vaikka he ovat tiedemaailmassa täysin marginaalissa.

Miesasiamiesten ja feministien kiistakysymyksistä kenties vaikein on suhtautuminen väkivaltaan. "Entäs naisten tekemä väkivalta", huutavat miesasiamiehet kuorossa heti, kun naisiin kohdistuvasta väkivallasta yritetään puhua. Sama kaava toistuu tosin muutenkin naisten ongelmista puhuttaessa: huomio käännetään aina siihen, kuinka huonosti miehillä meneekään - vaikka sitten puheenaihetta vaihtamalla.

Kun miesasiamiehen kanssa aloittaa keskustelun siitä, miksi naisia on niin vähän yritysten johdossa, huomaa viiden minuutin kuluttua keskustelevansa miesten syrjäytymisestä - jota muuten esimerkiksi Arto Jokinen pitää surkeana miesliikkeen keppihevosena: "Oudointa miesaktivistien väitteissä on, että olisi naisten tai feministien syytä, että jotkut miehet syrjäytyvät. Etenkään, kun miesaktivistit eivät itse tee mitään syrjäytyneiden miesten puolesta."

MIESASIAMIESTEN TAANTUMUKSELLISET VOIMAT herättävät feministeissä inhoa, turhautumista ja suoranaista epätoivoa. Kukaan tai mikään ei ole yhtä sinnikäs kuin misogyyninen miesasiamies. Perinpohjaisistakaan keskusteluista näiden miesten kanssa ei ole todistettavasti mitään hyötyä.

Siksi onkin rasittavaa, että monet mieshäiriköt pyrkivät aktiiviseen vuorovaikutukseen feministien kanssa. Etenkin tasa-arvokysymyksistä kirjoittaville toimittajille ja kansalaisjärjestöille parin miehen nimi on tullut jo liiankin tutuksi. Sähköposteja ja puheluita tulee eri vuorokauden-aikoina: kun yhden kerran vastaa ja antautuu keskusteluun, miesasiamiehestä saa ikuisen ystävän, joka soittelee ja meilailee ajatuksistaan ja tuntemuksistaan kuin uskonnollinen fundamentalisti tai maaninen, itsehillintään kykenemätön teini. Monta iloista kapakkailtaa on mennyt pilalle, kun on erehtynyt kallistamaan korvansa miesasiamiehen tympeälle sovinistisössötykselle.

Miesaktivisteihin kuuluu tietenkin myös tyyppejä, jotka väittävät itseään feministeiksi - saivartelijoiden kuningas Pasi Malmi esimerkiksi.

SUOMALAISTEN MIESASIAMIESTEN MASINOIMALLA feminismin vastaisella keskustelulla ei välttämättä ole mitään yhteyttä siihen, mitä tasa-arvopolitiikassa faktisesti tapahtuu. Mediakeskustelu ja tasa-arvopolitiikka ovat - onneksi - eri asioita.

"Muun muassa YK:n (2004) ja EU:n (2006) antamissa miehiä ja tasa-arvoa koskevissa päätöslauselmissa sanotaan, että miestyö ei saa vaarantaa naisten tasa-arvon edistämiseksi tehtävää työtä", kuvailee ylitarkastaja Jouni Varanka sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksiköstä.

Myös suomalaisessa tasa-arvopolitiikassa on ensisijaisempaa naisten aseman parantaminen kuin miesten aseman parantaminen. "Priorisointi näkyy muun muassa tasa-arvolain 1. pykälässä ja sen perusteluissa vuodelta 1984."

Varanka on toki huomannut, että populistisille miesasiamiesten puheenvuoroille on ollut viime aikoina mediassa tilausta. "Tällainen tilanne on päässyt syntymään, koska meillä ei ole riittävästi tunnettuja alan professoreita", hän pohtii. "Miltei jokainen, joka kirjoittaa jotain miesnäkökulmasta, saa palstatilaa. Alan asiantuntemusta tulisikin ehdottomasti syventää."

MIKÄ SITTEN ON syynä kyseenalaisen miesaktivismin nousuun? Arto Jokinen löytää syyn historiasta.

"Perinteinen maskuliinisuus on ajautunut lopullisesti kriisiin. Ensimmäiset iskut tulivat jo 1960- ja 70-luvuilla, kun naiset alkoivat joukolla tasa-arvoistua. Tässä on kyseessä vanhakantaisen sukupuolikäsityksen viimeinen kuolinkouristus", Jokinen sanoo.

Nyt muotiin tullutta populistista miesasiaa määrittää Jokisen mukaan monin tavoin kaipuu menneeseen. Ennen, kun mies päti työelämässä ja nainen hoiti kodin ja lapset, kaikki oli miehen kannalta tavallaan yksinkertaista. "Ehkä ei nimenomaan pitäisikään puhua uudesta miesliikkeestä, vaan päinvastoin taantumuksellisesta tai nostalgisesta miesliikkeestä, menneisyyden miehistä."